Ensimmäinen paniikkikohtaukseni tuli kahdeksannella luokalla liikuntatunnilla. Meillä oli tanssia, ja huomasin musiikin muuttuvan puuroutuneen kuuloiseksi ja minua huimasi. Menin sivummalle istumaan ja äkkiä tunnen sydämen sykkeen kiihtyvän, itkun nousevan kurkkuuni ja pelon tunteen laskeutuvan harteilleni ilman että tiedän miksi? Alan täristä ja haukkoa henkeä. Opettaja tulee luokseni enkä saa sanottua sanaakaan. Hän hätääntyy ja soittaa minulle ambulanssin. En itsekkään tiennyt mikä minulla on. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ambulanssi saapui ja tarkisti yleisvointini. Olin ambulanssi saapuessa vielä hieman itkuinen ja pelokas. Sain kuulla että minulla on paniikkikohtaus. Se ei ole hengenvaarallinen, vaikka tuntuu kamalalta ja voi aiheuttaa kuoleman pelkoa. Minua neuvottiin, että jos paniikkikohtaukset toistuu kannattaa hakeutua kouluterveyden hoitajalle juttelemaan asiasta.
Jo seuraavina päivinä aloin saamaan uusia paniikkikohtauksia. Liikuntatunnilla sydämensykkeen nousu sai aikaan paniikkikohtauksen pelon, joka taas aiheutti itse kohtauksen. ystävä pelästyttää koulun käytävällä, auto tööttää toiselle autolle, koulustressi, esiintymistilanteet, näistä kaikista sain paniikkikohtauksen. Kävin juttelemassa terveydenhoitajan kanssa asiasta ja sain tietoa paniikkihäiriöstä. Virallista diagnoosia minulle siitä ei tietääkseni ole tehty, muutakuin terveydenhoitaja neuvonut ottamaan lisää asiasta tietoa. Minulta kysyttiin koenko pystyväni elämään paniikkikohtausten kanssa vai vaikuttavatko ne liikaa elämääni. Vastasin ettei ne hallitse liikaa. Opin tunnistamaan tilanteita joissa paniikkikohtaus tulee ja pyrkimään järkeistämään asioita, pyysin ystäviä muistuttamaan ettei tilanteessa oikeasti ole mitään hätää. Muistan esimerkiksi joskus kokeessa menneeni paniikkiin siitä etten osaa ja yliajattelu laukaisi paniikkikohtauksen. Poistuin luokasta rauhoittumaan ja tunnin jälkeen juttelin opettajan kanssa ja pyysin saada tehdä kokeen uudestaan. Sain tehdä. Silloin huomasin, että paniikkikohtausten kanssa pystyy kyllä elämään normaalisti kunhan on vain avoin. Ainakin itselleni se on toiminut apuna asian hyväksymisenä osaksi elämää. Paniikki on oikeastaan mukana viikottain lievänä tai vahvempana riippuen elämäntilanteesta ja vahvuus vaihtelee.
Noin kahden vuoden ajan kohtauksia oli useammin ja niinsanotusti "rajumpia". Mutta kun etsin siitä tietoa en pelännyt enään niitä niin paljon. Jotenkin vain opin elämään asian kanssa. Vähensin kahvin juontia, enkä juo alkoholia ( alkoholin käyttöä en ole muutenkaan kokenut itselleni tarpeelliseksi). Olen lisännyt liikunnan määrää, koska olen huomannut sen helpottavan oloa ja vähentävän paniikkeja. Olen myös paljon purkanut tunteitani sanoiksi, lauluiksi, ja soittamisen kautta. Valokuvaan tunteita ja maalaan, usein myös piirrän. Minulla on monia ystäviä ja perhe sekä kihlattu joille olen avoimesti voinut puhua asiasta ja puhuminen/kirjoittamine on minulle ollut ehkä tärkein keino käsitellä asiaa. Myös kirjoista ja internetistä löytyy paljon tietoa paniikkihäiriöstä. Minulle on ollut todella tärkeää, että läheiseni ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen ja ymmärtäneet minua. He ovat sisäistäneet hyvin etten aina itsekkään tiedä mikä kohtauksen laukaisee mutta tunteet reagoivat todella vahvasti. He eivät ole suuttuneet tai turhautuneet, vaan rauhallisesti antaneet minun panikoida sen aikaa kuin paniikki kestää ja pyynnöstäni vaihtanut puheenaiheen ihan johonkin muuhun kuin kohtaukseen jotta se menisi ohi. Minua auttaa myös rauhallinen jämäkkä kosketus sekä kylmän veden juominen. Jos tunnen että paniikkikohtaus on tulossa saatan lähteä lenkille tai vain jatkaa elämää aivan normaalisti eteenpäin kiinnittämättä alkaviin oireisiin sen enempää huomiota niin ne menevätkin helpoiten ohitse. Jos oireet yltyvät paniikkikohtaukseksi annan kohtauksen tulla ja sen jälkeen elämä jatkuu normaalisti. Alussa kohtaukset olivat pelottavia, mutta nykyään kun tiedän mistä on kyse en pelkää niitä enään. Tietenkin kohtauksen ollessa "päällä" ajatukset ovat sekalaiset ja ahdistaa, mutta se menee kohtauksen loputtua ohitse.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä.. Esimerkiksi kauppakeskukseen mennessä käsien puutumista, pientä tärinää, hengenahdistusta ja levottomuutta. Nämä oireet eivät kuitenkaan muutu enään niin usein voimakkaammaksi kohtaukseksi ja voin elellä arkielämää aivan normaalisti. Vielä vuosi sitten tein valintoja enemmän paniikkihäiriön varjossa, enää en. Nykyään yleensä paniikki purkautuu iltaisin tai yöllä, mutta harvemmin julkisilla paikoilla.
En ole koskaan käynyt terapiassa, enkä syönyt lääkkeitä paniikkihäiriöön (niitä ei siis ole minulle määrätty) . Mielestäni on kuitenkin upeaa, jos hakeutuu avun pariin esimerkiksi paniikkihäiriön takia. Luulen, että itsellenikin asioiden kohtaaminen ja käsittely olisi aikanaan ollut ripeämpää jos olisin hakenut ammattiapua paniikkihäiriöön. Koen kuitenkin että paniikkihäiriön kanssa eläminen on ollut matka tutustua itseeni. Minulla todettiin myös kilpirauhasen vajaatoiminta samoihin aikoihin ja sen kerrotaan lisäävän alttiutta paniikkihäiriöön. Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidettaessa myös paniikkikohtaukset ovat lieventyneet ja vähentyneet. Uskon myös vahvasti että yllämainitut (liikunta, läheiset, taide, itsensäilmaiseminen) ovat olleet suurena apuna paniikkikohtauksien lieventymisessä ja asioiden kohtaamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti