Pakko-oireinen häiriö

 Pakko-oireinen häiriö lapsella
Lapsen pakko-oireinen häiriö aiheuttaa stressiä ja heikentää psykososiaalista toimintakykyä. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat sekä perimä että ympäristötekijät.
Yleisimmät lasten pakkoajatukset liittyvät likaantumiseen, vahingoittumisen pelkoon sekä symmetrian ja tarkkuuden pakkoon.
Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat:
peseminen, toistaminen, tarkistaminen, laskeminen, koskettaminen, järjesteleminen ja keräily.
Myös perheenjäsenet tulevat usein kiedotuiksi mukaan pakko-oireisiin, mikä voi lisätä vanhempien stressiä ja vaikeuttaa lapsen oireilua. Hoidossa sekä lapsen että perheen huomioiminen on tärkeää. Kognitiivinen käyttäytymisterapia yksin tai yhdistettynä SSRI-lääkitykseen on keskeisin hoitomuoto. Yksittäiset pakko-oireisen häiriön jaksot voivat parantua täysin, mutta osalla häiriö jatkuu aikuisuuteen saakka.
Pakko-oireisessa häiriössä pakonomaiset toiminnot alkavat viedä yhä enemmän aikaa käyden häiritseviksi ja ärsyttäviksikin. Normaaliin elämään kuuluvat asiat jäävät taka-alalle, kun pakkoajatukset ja -toiminnot täyttävät päivän. Lapsuusiän pakko-oireiseen häiriöön liittyy usein muita samanaikaisia häiriöitä, jotka vaikuttavat oirekuvaan, hoitovasteeseen ja ennusteeseen. Varhainen tunnistaminen ja hoito ovat tärkeitä myös pitkäaikaisennusteen kannalta. Lasten pakko-oireista häiriötä hoidetaan lääkkeillä ja psykoterapialla.

 Diagnoosikriteerit
Pakko-oireinen häiriö (obsessive-compulsive disorder, OCD) voidaan jakaa kolmeen alatyyppiin:
-pakkoajatuspainotteiseen, pakkotoimintopainotteiseen ja pakkoajatuksina ja pakkotoimintoina ilmenevään häiriöön.

 Oireet voidaan luokitella neljään ryhmään:
-ensimmäiseen kuuluvat symmetriaan ja järjestelemiseen liittyvä oireet, toiseen aggressiiviset, uskonnolliset, terveyteen ja seksuaalisuuteen liittyvät pakkoajatukset sekä tarkistamispakko, kolmanteen likaantumisen pelko sekä puhdistautumisoireet ja neljänteen keräilyyn sekä varastointiin liittyvät oireet.
 Oireryhmityksellä saattaa olla merkitystä hoitovasteen ja ennusteen kannalta.
Esiintyvyys
Arviot OCD:n esiintyvyydestä lapsilla vaihtelevat. Tavallisimmin lapsuuden OCD alkaa yhdeksän ja 14 ikävuoden välillä, keskimäärin kymmenen vuoden iässä, ja se on tavallisempi pojilla kuin tytöillä. Häiriö voi alkaa jo ennen kouluikää. Varhain alkavan häiriön taudinkuva on hankala, ja siihen liittyy useammin oheishäiriöitä, erityisesti nykimisoireita.

 Oirekuva
Keskeisin piirre pakko-oireisessa häiriössä ovat toistuvat, kaavamaiset pakkoajatukset ja -toiminnot. Pakkoajatusten tai -toimintojen avulla potilas pyrkii estämään pelkäämänsä vahingollisen asian, johon toiminnoilla ei todellisuudessa voi vaikuttaa. Tyypilliset pakkoajatukset ovat vastenmielisiä, rasittavia ajatuksia, yllykkeitä ja mielikuvia. Ne voivat ilmetä myös toistuvina kuvitelmina pelottavista tapahtumista sekä tarpeena toistaa mielessä tiettyjä sanoja, laskutoimituksia, laulunpätkiä tai sananmuunnoksia. Pakkotoiminnot ovat rituaaleja, tarkistamisia ja tekemisiä, jotka liittyvät usein järjestyksenpitoon, siisteyteen ja asioiden varmistelemiseen. Potilas toteaa pakkoajatukset ja -toiminnot tavallisesti hyödyttömiksi tai liioitelluiksi, mutta silti niitä on vaikeaa välttää. Häiriön pitkittyessä oireiden vastustaminen yleensä vähenee tai jää pois.

Lapsilla hylätyksi tulemisen tai vahingoittumisen pelkoon liittyvät pakko-oireet ovat tavallisempia ja uskontoon tai seksuaalisuuteen liittyvät pakko-oireet harvinaisempia kuin nuorilla tai aikuisilla. Myös pakkotoiminnot ilman pakkoajatusta ja perheenjäseniä sitouttavat rituaalit ovat yleisiä. Pakko-oireet voivat vaihtua toisiksi ajan myötä ja erilaisia oireita saattaa esiintyä samanaikaisesti. Lasten kyky ymmärtää oireita ja kuvata niitä sanallisesti vaihtelee. Lapset voivat pyrkiä salaamaan pakko-oireita, erityisesti pakkoajatuksia, ja oireiden pidätteleminen esimerkiksi koulupäivän ajan on mahdollista. Myös viive hoitoon hakeutumisessa voi olla pitkä.

Lasten pakko-oireet ovat hyvin ahdistavia myös perheenjäsenille, jotka saattavat yrittää auttaa lasta rituaaleissa ja välttelyissä. Pakko-oireiden tukeminen kuitenkin lisää lapsen pakko-oireilua ja kuormittaa perheen arkea. Toisaalta lapsen pakko-oireiden rajoittaminen ja sen aiheuttaman ahdistuksen sietäminen voi olla vaikeaa. Tämä ristiriita lisää vanhempien turhautumista, lapseen kohdistuvia syytöksiä ja vihamielisyyttä sekä perheenjäsenten välisiä riitoja, mikä vaikeuttaa edelleen lapsen oireilua. Myös vanhempien omilla psyykkisillä ongelmilla on merkitystä.